Tulimme viettämään pääsiäistä Rukongoon. Täällä on niin kaunista! Nyt on sadekausi alkanut, joten toivonkipinä paikallisten puolesta on herännyt. Täällä Rukongossa on ollut todella kuivaa ja ihmiset ovat olleet tiukoilla. Nyt kuitenkin on tullut sateita ja ihmiset kylvävät innoissaan.

Eilen oli pitkäperjantai. Tässä kuva eiliseltä.

Eilen pitkäperjantaina kävimme kirkossa ja olimme kotona. Yht’äkkiä olohuoneeseemme tuli viltteihin kääriytynyt nainen, jota emme tunteneet. Hän istui alas ja pian selvisi, että hän puhui vain luon kieltä. Onneksi Mona oli lähellä, joten huusin hänet apuun. Mona selvitteli naiselta luon kielellä, mitä asiaa hänellä oli. Nainen oli sairas, ilman ruokaa, ilman rahaa, ilman siemeniä, joita kylvää ja hänellä on paljon pieniä lapsia.

Tunteiden vuoristorata seurasi. Nopeasti alkoivat tulla ajatukset, että huijaakohan hän, ja jos me autamme, niin tuleeko huomenna puolet kylää meille pyytämään samaa, tai jos autamme, niin mitä se auttaa pitkällä tähtäimellä. Orjantappurakruunu pöydällä kuitenkin pisti sydämmeen, enkä saanut järkeiltyä tunnetta pois. Autoimme naista vähän ja hän jatkoi matkaa. Kuulimme vähän myöhemmin päivävahdilta, että nainen on todella köyhä, hänen miehensä juo, eikä pidä huolta perheestä, ja että naisella on myös mielenterveydellisiä ongelmia. En voinut kuin itkeä.

Sydämmentuntoja (varoitus, voi aiheuttaa kipua):

Välillä täällä tulee ahdistus siitä, miten paljon hätää näkee, eikä itsellä ole ratkaisuja eikä vastauksia. Se sattuu.

Välillä täällä joutuu kysymään, miten me olemme voineet saada niin paljon, emmekä edes tajua sitä. Kerran yksi paikallinen kysyi, missä maissa olemme matkustaneet, ja kun aloimme luettelemaan, minua alkoi hävettämään. Meillä on mahdollisuus matkustella mielin määrin, mutta suurin osa näistä ihmisitä ei voi haaveilla matkustamisesta edes kotimaassaan. He haaveilevat huomispäivän ruuasta. Vetää sanattomaksi.

Kaikki apu, mitä antaa tuntuu niin pieneltaä ja vähäpätöiseltä, että senkin jälkeen on vain selittämätön suru. Välillä haluaisi vain nopeasti takaisin Suomeen, ja sulkea silmät maailman hädältä, viihdyttää itseään ja mennä ostamaan karkkia. Ja sekin sattuu.

Mona kertoi viisaita sanoja, että näitä tunteita joutuu käymään läpi ja lopulta ajan kanssa löytää oikean tasapainon, että osaa auttaa oman osansa. Koko maailman huoliahan ei pysty kantamaan harteillaan.

Ja niin se varmasti on, että vaikka voisi auttaa vain vähän, se kannattaa kuitenkin.

“If I knew I should die tomorrow, I would plant a tree today.”  ~Stephen Girard