Tulimme viettämään pääsiäistä Rukongoon. Täällä on niin kaunista! Nyt on sadekausi alkanut, joten toivonkipinä paikallisten puolesta on herännyt. Täällä Rukongossa on ollut todella kuivaa ja ihmiset ovat olleet tiukoilla. Nyt kuitenkin on tullut sateita ja ihmiset kylvävät innoissaan.

Eilen oli pitkäperjantai. Tässä kuva eiliseltä.

Eilen pitkäperjantaina kävimme kirkossa ja olimme kotona. Yht’äkkiä olohuoneeseemme tuli viltteihin kääriytynyt nainen, jota emme tunteneet. Hän istui alas ja pian selvisi, että hän puhui vain luon kieltä. Onneksi Mona oli lähellä, joten huusin hänet apuun. Mona selvitteli naiselta luon kielellä, mitä asiaa hänellä oli. Nainen oli sairas, ilman ruokaa, ilman rahaa, ilman siemeniä, joita kylvää ja hänellä on paljon pieniä lapsia.

Tunteiden vuoristorata seurasi. Nopeasti alkoivat tulla ajatukset, että huijaakohan hän, ja jos me autamme, niin tuleeko huomenna puolet kylää meille pyytämään samaa, tai jos autamme, niin mitä se auttaa pitkällä tähtäimellä. Orjantappurakruunu pöydällä kuitenkin pisti sydämmeen, enkä saanut järkeiltyä tunnetta pois. Autoimme naista vähän ja hän jatkoi matkaa. Kuulimme vähän myöhemmin päivävahdilta, että nainen on todella köyhä, hänen miehensä juo, eikä pidä huolta perheestä, ja että naisella on myös mielenterveydellisiä ongelmia. En voinut kuin itkeä.

Sydämmentuntoja (varoitus, voi aiheuttaa kipua):

Välillä täällä tulee ahdistus siitä, miten paljon hätää näkee, eikä itsellä ole ratkaisuja eikä vastauksia. Se sattuu.

Välillä täällä joutuu kysymään, miten me olemme voineet saada niin paljon, emmekä edes tajua sitä. Kerran yksi paikallinen kysyi, missä maissa olemme matkustaneet, ja kun aloimme luettelemaan, minua alkoi hävettämään. Meillä on mahdollisuus matkustella mielin määrin, mutta suurin osa näistä ihmisitä ei voi haaveilla matkustamisesta edes kotimaassaan. He haaveilevat huomispäivän ruuasta. Vetää sanattomaksi.

Kaikki apu, mitä antaa tuntuu niin pieneltaä ja vähäpätöiseltä, että senkin jälkeen on vain selittämätön suru. Välillä haluaisi vain nopeasti takaisin Suomeen, ja sulkea silmät maailman hädältä, viihdyttää itseään ja mennä ostamaan karkkia. Ja sekin sattuu.

Mona kertoi viisaita sanoja, että näitä tunteita joutuu käymään läpi ja lopulta ajan kanssa löytää oikean tasapainon, että osaa auttaa oman osansa. Koko maailman huoliahan ei pysty kantamaan harteillaan.

Ja niin se varmasti on, että vaikka voisi auttaa vain vähän, se kannattaa kuitenkin.

“If I knew I should die tomorrow, I would plant a tree today.”  ~Stephen Girard

Palasin (Hantta) Monan kanssa tänään Atemoon. Täällä yhä odotellaan suojaputkia kaivoon. Tässä vähän (pehmeitä)terveisiä Rukongosta:

Mona käy opettamassa perjantaisin terveystietoa Rukongon ammattikoulussa (RYP:ssa) ja tällä viikolla aiheena oli HIV/AIDS. Mona oli hommannut vierailevia luennoitsijoita tälle erikoiskerralle, sillä aihe on todella tärkeä. Rukongon alueella noin 28 % väestöstä on HIV positiivisia ja raskaana olevista naisista jopa 40 %… Oppitunnit piti paikallinen AIDS-mentor ja hänen mukaan oli yksi oppilaista, joka itse sairastaa kyseistä tautia. Oppitunnit olivat mielenkiintoiset, mutta myös surulliset. Se on ihan eri kuulla AIDSista Suomessa, kun asia tuntuu niin kaukaiselta, verrattuna siihen, että täällä se tulee konkreettiseksi ja lähelle.

Iltapäivällä Monalla ja minulla oli ohjelmassa naisten raamattupiiri. Paikalla oli meidän lisäksi noin 20 naista ja aiheena oli Ruut. Oli koskettavaa lukea Ruutista, nuoresta leskestä, nälänhädästä, kuivuudesta ja Jumalan avusta, näiden naisten keskellä ja katsoa viereen nuorta leskeä silmiin. Jotkut asiat tulevat ihan eritavalla täällä lähelle kuin Suomessa. Välillä on silmät sumeta.

Sain myös vihdoin ommeltua uuden huivini (kangan) käyttökuntoon käsinveivattavalla ompelukoneella otsalanpun avulla. Kiitos Sonjalle ja Marille nuppineulojen laitosta!:)

Lopuksi kuva Atemon Jakaranda-puusta.

Viikonloppuna mielenkiintoiset tapahtumat saivat jatkoa, tällä kertaa Rukongossa. Lauantai-iltana menimme Harambeehen, eli ”rahan keruu”-tapahtumaan. Sana “haramabee” tarkoittaa suurin piirtein ”teemme sen yhdessä”. Kyseessä oli eräs leski, joka keräsi rahaa lastensa koulumaksuihin. Peruskoulu on täällä melko halpaa (1 euro/lukukausi), jos olen ymmärtänyt oikein. Lukio sen sijaan on jo paljon kalliimpaa (ilmeisesti 200-500 €/vuosi). Jos päiväpalkka on täällä suunnilleen muutaman euron, niin voitte laskea kuinka monen työpäivän rahat. Ja usein lapsia on enemmän kuin yksi. Siksi täällä on melko tavallista järjestää harambee. Kyseiseen harambeehen, johon menimme oli nähty paljon vaivaa. Sitä oli valmistellut noin 20 hengen komitea ja paikalle oli kutsuttu monta kunniavierasta. Monalla oli kunnia olla toinen kunniavieras ja me kuljimme hänen perässään. Kunniavieraalle kuului erityiskohtelua, mutta samalla heidän odotetaan myös tuovan suurimman panoksen rahan keruuseen. Lesken kodin pihalle oli kyhätty puunrungoista ja pressuista iso teltta. Sisällä oli kaksi moottoripyörää, joista saatiin virtaa musiikille ja valoille. Teltassa oli tuolirivejä ja lisäksi kunniavieraille sohvat liinoilla päällystettyinä. Muistatte ehkä kun kerroin, että valmistujaisissa oppilaat koristetaan kunnolla. Nyt pääsimme mekin koristautumaan kuusen koristeilla.:)

Olimme paikalla ennen seitsemää ja olimme ensimmäiset teltassa. Istuimme siellä ja odotimme noin tunnin, jonka jälkeen meidän haettiin sisälle syömään ugaalia, kanaa, sukumawikia, ja chapatia, käsin tietysti. Ruuan jälkeen palasimme telttaan istumaan ja odottamaan tapahtuman alkamista. Pikkuhiljaa ihmisiä valui paikalle enemmän ja enemmän (lopulta ihmisiä oli noin 100). Teltassa oli musiikkia ja lapset ja muutama muukin innostuivat tanssimaan. He tanssivat niin hienosti ja me nauroimme makeasti. Olihan meidän pakko mennä heidän mukaan.

Vasta noin klo 22 tapahtuma alkoi. Itse rahan keruu olikin varsinainen show. Ensin tuli leski ja sitten ihmiset saivat käydä laittamassa pöydälle rahaa hänen osuuteensa. Monet kävivät monta kertaa ja ilmoittivat innoissaan mitä antavat ja yllyttivät muita. Lesken osuutta kesti ainekin puolituntia. Sitten tuli Monan vuoro ja Mona toi terveiset Suomesta. Ja taas ihmiset saivat osallistua tällä kertaa Monan osuuteen. Ja näin homma jatkui aamuun asti! Me muzungut ikäväkyllä väsähdimme ennen kahtatoista ja palasimme kotiin. Aamulla, kun heräsimme musiikki kuului vielä. Suurin osa jaksoi kuitenkin tulla kirkkoon kymmeneltä ja siellä kuulimme, että rahaa oli saatu kerättyä 940 €. Se riitti lesken kahden lukiossa käyvän lapsen loppuihin koulumaksuihin. Olipahan taas erilainen kokemus.

Det är ganska svårt att få tag på (färsk) mjölk här i kenya. Eller det finns, men eftersom vi oftast handlar i Kisumu, som ligger ca 3 timmar bort, så är den lite problematisk att transportera. I butiken säljs “Long Life” mjölk, som säkert är ganska likadan som HYLA-mjölken i Finland. Den smakar lite likadant också, så den dricker vi inte så gärna. Man borde ju få i sig lite kalcium, så jag sökte efter alternativa mjölkprodukter. Problemet var det att de var ganska mycket socker i de flesta, tom 18 %… Men så hittade jag en intressant produkt som inte hade högre sockerhalt än mjölken i Finland:

Dairy Fresh Long Life Bubble Gum!

Smaken? Hubba-bubba. Men den gick att dricka! Konsistensen var något mellan vanlig mjölk och surmjölk. (ni får ursäkta att tastes of kenya börjar med en så okenyansk produkt som detta, men jag kom på iden idag då jag drack den!)

Det regnade väldigt inatt, vilket betydde att det var mörkt på morgonen och att folket kom sent till kyrkan. Den började 30 min senare än vanligt, och då var det många som ändå kom för sent! Jag och Hanna gjorde en tur till Sumba här på kvällen, vi tänkte inte riktigt hitta rätt stig, men lyckligtvis var det några lokala barn som kände igen oss och visste vart vi skulle, så di kunde visa vägen!